Kirjoittaja kirja » 14.08.2010 15.41
Tekstini kirjoitettu alun perin Hattrickin foorumeille.
Tahkolle tämä kausi on ollut pettymys. Onkin siis aika analysoida mennyt kausi ja alkaa pohtia otsikolla Tahko 2011.
Huomenna Oulussa pelataan, mutta en usko, että Tahko enää nousee. Toivon, mutten usko. Siten tavoite (pudotuspeleihin + kauden viimeisen pelin voitto) jää tavoittamattomiin. Mistä epäonnistunut kausi johtui?
Sisäpeli oli liikaa kiinni yksilöiden onnistumisessa. Korhonen ja Haimi olivat käytännössä ainoat, jotka pystyivät siirtämään kärkeä tai kahta etenijää. Haimi loukkaantui, niin tilalle laitettiin Matikka, joka ei onnistunut missään. Parissa pelissä taisi saada itseltäni plussat, mutta surkeaa touhua häneltä. Korhonen on takuuvarma ja ainoa rooliaan Tahkossa. Tarvitsisimme toisen Korhosen... Tilanteiden luominen oli siis Korhosen ja Haimin varassa, mutta välillä tökki ja Haimi oli paljon loukkaantuneena. Kotiuttaminen oli taas kiinni viisikosta Rantanen, Tainio, Eerikäinen, Lehtola ja Korhonen. Korhonen ei paljoa päässyt kokeilemaan, koska hänen piti siirtää kärkeä. Eerikäisen kausi sujui heikosti (loukkaantumisia sun muuta pikkuvaivaa) ja Lehtolalle tuotti alkukaudesta vaikeuksia osua kenttään. Rantasen kausi oli sisällä epäonnistunut. Tainio oli alkukaudesta heikko, mutta sai huippuvireen päälle syyspuolen alulle (kuten Lehtolakin). Molemmat tosin hiipuivat. Sisäpelin taso vaihteli liikaa mm. yksilöistä riippuen.
=> Tilanteiden luonti oli Haimin (loukkaantuneena paljon) ja Korhosen vastuulla. Liian harvan.
=> Kotiuttaminen oli viiden pelaajan vastuulla. Yhtä ei päästy käyttämään, yhdellä oli vaivoja ja yhden kausi oli pettymys.
Ulkopeli oli tasoltaan äärimmäisen vaihtelevaa. Välillä se oli kuin muuri, mutta helppoja virheitä tehtiin aivan liikaa. Niitä ei vastus hyödyntänyt aina, joten pelimme vaikutti paremmalta kuin se olikaan. Kun virheet hyödynnettiin, lukemat olivat selviä. Kun vastus pääsi tekemään läpilyönnin/muuten vain paljon juoksuja, ulkopeli murentui täysin. Itseluottamus meni myös sisäpelistä (poikkeuksena Tahko-Lippo-puolivälierä 2). Kun itse saimme vastaavia onnistumisia, emme saaneet hurmosta aikaan eikä vastus jäätynyt. Kotiyleisömme oli hyvin mukana. Ei niin hyvin kuin esim. Vimpelin tai Kirin, mutta mukana silti. Sitä ei hyödynnetty. Olisin silti kaivannut Pihkalan katsomolta hieman huutelua tai kuole-lausahdusta. Viime kaudella niin tehtiin muistaakseni parissa pelissä. Huuteluita edelsi vastustajan tekemät virheet tai Tahkon tekemät onnistumiset. Molempina kertoina vastuksen peli murentui, ja saimme hurmoksen päälle. Yleisö ei ollut ainoa vaikuttanut asia, mutta vaikutusta on turha vähätellä.
Takaisin asiaan... Ulkopeli on toiminut hyvin, mutta virheitä on tullut liikaa. Niitä ei vain ole vastus käyttänyt. Myös ulkopeli on ollut todella vaihtelevaa, vaikka pääosin hyvää.
Yhteenveto: Sisäpelissä vastuu on jakautunut pienelle määrälle pelaajia ja ulkopelissä on tehty liikaa helppoja virheitä.
Ongelmana on myös se, että jokaisessa ottelussa pelimme alkaa surkeasti. Se paranee ensimmäisen jakson myötä ja on 1-2 vuoroparia hyvänä, mutta hyvä peli jää pukukoppiin. Pari poikkeusta löytyy tästä kuten kaikesta. Toinen jakso toimii saman kaavan mukaan: Surkea alku, mutta paranee. Ulkopeli voi alkaa välillä kelvollisena eikä huonona, mutta sekään ei ole hyvällä tasolla jaksojen alussa.
Usein annamme vastustajalle muutaman juoksun eron pelin alussa. Sitä on hankala ottaa kiinni. Mistä se johtuu? Johtuuko se alun huonosta pelistä? Osittain. Johtuuko se itseluottamuksen puutteesta? Osittain. Vastustajat eivät kuitenkaan ole niin hyviä, että saisivat joka vuoroparissa 1-3 juoksua meitä enemmän, jolloin vika on meissä. Samaten emme saa onnistumisien (läpärit tms.) jälkeen hurmosta päälle emmekä saa hyödynnettyä itseluottamuksen nousua. Usein läpärimme ovat hyödyksi vain vastukselle, jos saamiamme juoksuja ei huomioida. Vastustajan saadessa läpärin he eivät saa hurmosta päälle, mutta pelimme lamaantuu täysin. Kummalle tahansa läpäri tuli, sitä ei joukkue saanut käännettyä edukseen. Ne juoksut tosin olivat arvokkaita... Tiukoissa tilanteissa sisäpelimme heikkenee, mutta ulkopeli pysyy kohtalaisena. Siten tasaisen pelin ensimmäiset juoksut olisivat tärkeitä, mutta kun pelit alkavat surkeasti ja vastustajalle annetaan melkein aina pari juoksua kaulaa, eikä sitä saada kiinni.
Usein voitamme supervuoroparin tai kotiutuskilvan. Toisen jakson aikana peli on taas noussut hyvälle tasolle, ja koska pitkiä taukoja ei ole, se myös pysyy hyvänä. Jaksojen välisinä taukoina pelimme taso laskee kuin tippuva tiiliskivi.
Joukkue on usein lamaantunut, jos pelaaja on loukkaantunut tai jos tuomarien tuomioista on tullut hieman kalabaliikkia. Siten kaikki hiemankin epätavalliset asiat ovat sekoittaneet pelimme täysin. Sitä ei saisi tällä tasolla tapahtua! Esimerkiksi tiukka pesäkilpa, joka kääntyy vastustajan eduksi vaikka ei olisi pitänyt, voi aiheuttaa pelimme menemisen sekaisin. Karmivaa! Miten voimme tälläkin virheellä olla päässyt edes pudotuspeleihin?
Yhteenvetoa: Sisäpeli on ailahdellut, ulkopelissä virheitä on tullut liikaa ja henkinen puoli on ollut katastrofi.
Mistä virheemme johtuvat? Suuriman syyn saa sanottua kahdella sanalla: Sami Sirviö. Esimerkiksi pelin jäämisestä pukukoppiin tuskin voi syyttää ketään muuta. Sirviöön eivät luota kannattajat eikä hänen maineensa pelaajienkaan keskuudessa huippu ole... Se ei johdu kannattajista eikä pelaajista. Okei, Linnaluoman kaltainen hengen herättäjä puuttuu, mutta onko hengen herättäminen pelaajien tehtävä? Mistä pelinjohtaja saa palkkansa? Sirviö on tehnyt kamalasti huonoja ratkaisuja. Esimerkiksi kakkoskärkemme Vierimaa (todella hyvä pelaaja, joka menee hukkaan) joutuu usein koppaamaan itsensä, jos ei ensimmäisellä mene kentälle. Jos hän kentälle pääsee, pelaajat 7 (Matikka) ja viimeistään 8 (Mäkelä) hoitavat koppaamisen, kunhan ovat aluksi yhdellä lyönnillä yrittäneet läpilyöntiä. Pelinjohtajan päätöstä kaikki. Kakkoskärkemme olisi todella vahva, mutta kun ei saa yrittää! Viinamäki (9) on myös erinomainen pelaaja sekä sisällä että ulkona ja lyöntivalikoima on laaja, mutta torstainakin pääsi lyömään kerran... Sen sijaan esim. Ketosen paikka ykkösenä on sementoitu, vaikka pelit menisivätkin muutamia kertoja huonosti.
Yllätyskotiutuksia ei Sirviö harrasta. Hän laskee yllätykseksi esim. sen, että Korhonen kotiuttaa toisella lyönnillään... Alkukaudesta tilanteita ei rakennettu, vaan heti kolmostilanteen tultua pyrittiin lyömään kotiin. Nyt otetaan takapesät täyteen tai ajo, jos koppi pudotetaan, ja sitten kotiutusta juuri kun sen arvataan tulevan. Esimerkiksi Vierimaalla on etenijäksi erinomainen lyönti, mutta sitä ei koskaan käytetä yllätyskotiutuksissa. Jos olisi vaikka pelkkä kolmostilanne, vastus voisi tulkita Vierimaan ottamisen takapesien täyttämisyritykseksi. Kaiken lisäksi en muista aikalisää, jonka jälkeen ei ensimmäisellä lyönnillä oltaisi kokeiltu juoksua... Muutenkin pelimme on helposti opeteltavissa. Lippo teki sarjaa varten niin, ja Sirviö oli pulassa, kun ulkopelimme oli opeteltu (läpilyönti to) kuten merkkimme (torstaina sitä oli uusittu - virheitä tuli kymmenittäin, menin laskuissa sekaisin).
Sirviön taktiikoista en pidä. Mainittakoon lyöntijärjestyksen, vastuun kasaamisen yksilöille ja "yllätys"kotiutuksien lisäksi myös asenne. Ensimmäiseen puolivälierään taktiikaksi oli valittu selkeästi vastustajan provosointi. Se kostautui meille, ja sen jälkeen Sirviö keskittyi huutelemaan vastustajalle, eikä ohjaamaan ulkopeliämme. Harvinainen jakson alun johto hukattiin, ja menetin viimeiset arvostukseni rippeenikin Sirviötä kohtaan. Hieman urheiluhenkeä!
Niin, Tahko 2011 -otsikko jäi vielä täysin käsittelemättä. Katsotaan, josko illalla kirjoitan siitäkin...
Ps. Paikalla on oltu molemmat Tahkon puolivälierät. En viitsi raportteja tehdä, sillä ensimmäisen pääasiat löytyvät vaikka mistä ja toinen oli tv-peli. Kysykää, jos on jotain kysyttävää.
~kirja
Kaikkea ei voi saada.