Kirjoittaja Verbal » 05.09.2009 21.23
Heikon esityksen jälkeen siis todellinen taisteluvoitto. Erityisesti jälkimmäinen osuma kuvasti hyvin Suomen tahtotasoa, ja oli kaikessa rujoudessaan suorastaan epäsuomalainen osuma. Ei vähiten siksi, että se oli myös ottelun voitto-osuma.
Ottelu oli siis poikkeuksellinen suomalainen karsintaottelu, sillä ensimmäistä kertaa sitten syyskuun 1997 MM-karsintaottelun Sveitsiä vastaan, ei kentällä nähty sekuntiakaan Sami Hyypiää eikä Mikael Forssellia. Hyypiä korvattiin siirtämällä Petri Pasanen toppariksi, jolloin laitapuolustajina pelasivat Veli Lampi ja Niklas Moisander. Forssell puolestaan paikattiin suoraan Shefki Kuqilla.
Puolustuspään paikkaus voidaan laskea onnistuneeksi. Pasanen pelasi kelpo ottelun puolustuksen keskellä, ja kruunasi iltansa voittomaalilla. Myös Tihinen pelasi kohtalaisesti, vaikkei varakapteeni aivan Hyypiän tapaan puolustusta johtanutkaan. Vasemmalla laidalla luutinut Moisander katkoi hyvin, ja väläytti muutaman kerran hyviä avauksiaan, mutta sortui myös muutamaan huonoon ratkaisuun omalla kenttäpuoliskolla. Toki on syytä muistaa ettei tämä (enää) ole Moisanderin omin pelipaikka. Suoritus oli kuitenkin parempi kuin toisella laidalla olleen Lammen, joka ei varsinaisesti vakuuttanut puolustussuuntaan, ja oli hyökkäyssuuntaan suorastaan surkea. Epäonnistuneiden keskitysten laskemiseen taidetaan sormien lisäksi tarvita varpaitakin.
Keskikentällä Mako Heikkinen ei mielestäni ollut aivan parhaimmillaan, ja hyvän puolustustyöskentelyn ohella nähtiin pari pahaa harhasyöttöä. Teemu Tainion alku oli lupaava, mutta valitettavasti miehen peli katkesi jälleen ennen aikojaan ikävältä näyttäneen polvivamman takia. Vaihto oli suomalaisittain kaksipiippuinen. Toisaalta kentälle saatiin molemmat maalit luonut Jari Litmanen, toisaalta kelvollisesti avauspuoliskolla pelannut Roman Eremenko jouduttiin pudottamaan hieman alemmas, ja miehen otteet toisella puoliajalla heikkenivät selvästi. Ehkä kuitenkin parempi näin, sillä numero kymmenen osoitti jälleen arvostelijoilleen että pelit sujuvat. Tainiolle toipumisia.
Ongelmat kulminoituivat lopulta - yllätys yllätys - hyökkäykseen, josta puuttuu tällä hetkellä maalintekotaidon lisäksi myös pelituntuma. Hibernianista pudonnut Jonatan Johansson harhaili varjojen mailla, ja Alexei Eremenkon ratkaisut olivat järjestään luokattomia. Kaiken kruunasi Shefki Kuqi, jota ei tavoitettu maata pitkin eikä ilmasta, ja lopulta Sheriffi päätti tarjota azereille maalin luokattomalla ratkaisullaan.
Vaihtopelaajista Litti jo mainittiikin, eikä enempää kerrottavaa valitettavasti ole. Daniel Sjölund hajosi heti kentälle päästyään, ja tilalle tuotu Joonas Kolkka pitäisi siirtää vähitellen lopullisesti sivuun maajoukkueesta. Vaihtopelaajan olisi tarkoitus tuoda kentälle uutta vauhtia ja variaatioita, ei löntystelyä ja harhasyöttöjä.
Vaikka tarinalla oli onnellinen loppu, ei ole syytä unohtaa miten vaikeaksi Suomi teki ottelun itselleen. Toki Azerbaidan on paljon kovempi joukkue kuin monet ymmärtävätkään, eikä ottelu missään nimessä mikään 5-0 -vierasteurastus pitänyt ollakaan. Hyökkäyspeli ei tällä hetkellä tämän suurempaa maalisaldoa voi tarjotakaan, eikä vika ole suoranaisesti Baxterinkaan, sillä maajoukkueeseen ei tällä hetkellä löydy edes keskitason eurooppalaisessa liigassa säännöllisesti pelaavaa (ja maaleja tekevää) hyökkääjää. Löytyykö sellaisia seuraaviinkaan karsintoihin? Nähtäväksi jää.